Kirjoittaja, älä lue kirjoja vaan katso laajalle alalle ja sovella! Usein sanotaan, että kirjailijaksi tullaan lukemalla kirjallisuutta. Raja-aitojen pystyttämisen aika on kuitenkin ohi; avoimuus on kirjallisuudenkin elinehto. Kirjoittaja voi ja hänen tulisikin hakea vaikutteensa varsinaisen kirjallisuuden ulkopuolelta. Kirjallisuus ei ole kuolemassa kilpailussa muita medioita vastaan, vaan se on kuolemassa omaan sulkeutuneisuuteensa.

On yleinen neuvo, että kirjailijaksi aikovan pitäisi lukea mahdollisimman paljon kirjallisuutta. Se perustuu ajatukseen, että kirjoittaja tarvitsee erilaisia malleja osatakseen tehdä itse, ja mitä enemmän malleja, sitä parempi: hyvät ja huonot esimerkit ovat kaikki opetukseksi. Tälle lähes vastakkainen ajattelutapa on, että tärkeää ei ole määrä vaan laatu: kirjoittajan pitäisi altistaa itsensä kirjallisuudelle valikoiden ja lukea sitä hitaasti kypsytellen, analyyttisestikin. Molemmissa ohjeissa on kyse vaikutteiden imemisestä. Toinen näkemys on demokraattisempi, toinen hienostuneempi.

Mutta on kolmaskin näkökulma: lähteellä ei ole merkitystä. Oman kirjailijuuden kannalta tärkeä voi löytyä yhtä hyvin verkosta kaiken uutisvirran keskeltä kuin klassikkoromaanin lehdiltä. Eikä sen tarvitse olla tekstimuodossa. Oma tapa katsoa ja kertoa, "se oma juttu", voi löytyä mistä hyvänsä: musiikista, teollisuudesta, luonnosta... Siis ei vain aiheet ja inspiraatio, vaan tapa sanoa ja rakentaa. Kirjallisuus ei ole rajattu, itseriittoinen alue, joka viittaa vain itseensä. Kirjallisuus ei ole kielitaito, joka kirjailijalla tulee olla – kirjallisuus on itse elämä.

Jotta kirjallisuus pysyisi elävänä, sen pitää olla vastaanottavainen ja vuorovaikutuksessa kaiken muun kanssa. Pitkä historia pyrkii johtamaan kivettymiseen. Kirjallisuus ei tee kuolemaa muiden medioiden tai digitaalistumisen takia, vaan oman sulkeutuneisuutensa ja uusiutumiskyvyttömyyden takia. Heti kun sanotaan, että kirjallisuus on jotain tiettyä ja syntyy fiksautunut käsitys siitä, mitä se on ja mitä se ei voi olla, pystytetään aitaus ja näivettyminen alkaa. Näin kirjallisuudesta tulee kuollut instituutio, jota tuottavat ja ymmärtävät vain harvat. Sisäsiittoisuus johtaa lopulta sukupuuttoon.

Ensinnäkin kirjoittajan käsitys siitä, mitä lukeminen on ja mitä se koskee, pitäisi olla laaja. Mitä tahansa voi "lukea". Toiseksi hänen kannattaisi luopua malleista tai ihanteista, sillä ne voivat olla pahimmanlaatuinen este oivaltamisen, uuden luomisen ja omaperäisyyden tiellä, varsinkin, jos mallit tulevat kirjallisuuden piiristä. Se ei tarkoita kunnioituksen puutetta aiemmin luotua kirjallisuutta kohtaan, kirjoittajalla vain ei ole mitään velvollisuutta ylläpitää historiallista kulttuurimuotoa. Kirjailijan tehtävä on pitää kirjallisuus elävänä.